Pöllö krapuilee

Olin taas pieni tyttö joka istui portailla ja odotti. Odotti koko päivän. Pysähtyisikö tänään pysäkille linja-auto, josta ulos astuisi ystävä matkalaukun kanssa? Pettymys: ei tänäänkään. Mutta joka kesä se päivä koitti. Mies, nimeltään Onni, toi kesän tullessaan kävellessään tietä pitkin mummolan ohi mökilleen. Onni-setä, yksinäinen mies, oli varma kesän merkki. Hän rakasti meitä vieraita lapsia kuin omiaan, niin kuin isoisät rakastavat lapsenlapsiaan.   Onni-setä toi aurinkoiset päivät ja pölyävän hiekkatien. Onni-setä toi lämpöisen ja pehmeän kesäsateen. Joka syksy hän kulki samaa tietä matkalaukun kanssa takaisin pysäkille ja vei kesän mukanaan. Pääsiäisenä tuli pääsiäiskortti. Siitä tiesimme, että kesä ei ole enää kaukana.   *********** ystävä, tie, pettymys

- Mitä? Sanoitko jotain? Anteeksi, en kuullut, olin niin keskittynyt. Puoliso hymyilee ja toteaa, niinhän se on, ei vain muistanut. Kun kuitenkin joskus puhunkin jotain. Tällä kertaa olin valinnut korista sen pitkään keskeneräisenä olleen huivin ja päättänyt tehdä sen vihdoinkin valmiiksi. Lempivärejäni, punaisen eri sävyjä. Huivi oli pehmeä kuin kissanpentu ja oli jo nyt niin iso, että täytti sylini kokonaan. Ja kun otan puikot käteeni, mielen täyttää tietynlainen  vapaus: voin olla ajattelematta mitään. Voin vain tuijottaa silmukoita jotka soljuvat puikolta toiselle kuin itsestään. Tai voin laskea silmukoita, laskea niitä, hokea kuin jotain mantraa: oikein, nurin, oikein, oikein, nurin, oikein, nurin, nurin… pehmeä, vapaus, syli

Tämä on jatkoa viikon 10 KRAPUlle, tositarina tältä sunnuntaiaamulta.  Pahoittelut, että kiusaan teitä näillä synkillä tositarinoilla omasta elämästäni ja käytän näitä samalla eräänlaisena terapiana purkamaan pahaa oloa.. ***** Hyvästely Puhelin oli soinut yöllä. Kiitos. Kyllä, me tulemme aamulla, yhdeksältä. Aamulla etsin takkiani. Nyt ei olla menossa kauppaan eikä sirkukseen, nyt on löydettävä naulakosta jotain sopivampaa. Musta takki. Vaikka eipä vieras sitä enää näe, eikä välitä mitä minulla on päälläni. Ovella meitä oli vastassa työvuorossa oleva hoitaja. Tervehti miestä ja otti osaa. Tervehti minuakin, otti osaa ja halasi. Itku oli tullut jo ulko-ovella. Huoneessa oli rauhallista, ihan kuin hän vain nukkuisi, näkisi kaunista unta ja hymyilisi. Ehkä niin olikin. Lapsenuskooni tukeutuen uskon, että hän on nyt siellä, missä ovat häntä ennen lähteneet, missä ja mikä se paikka sitten onkin. naulakko, hymyillä, työ

Katsoin kelloa. Vielä viisi minuuttia. Kädet hikosivat. Mitä minä täällä tein? Miksi minä tänne olin tullut? Ihmisiä kulki edestakaisin. Myyntijohtaja. Myyntisihteeri. Henk… Nyt ovi aukesi ja nuorelta näyttävä kaunis nainen kutsui minut sisään. Haastattelijahan on ainakin kaksikymmentä vuotta minua nuorempi! Miten tästä voi tulla mitään, nyt nousi tuskanhiki jo otsallekin. Kummallakohan meistä on enemmän ennakkoluuloja? Minulla hänen nuorta ikäänsä kohtaan vai hänellä minun ikääni kohtaan. Oli varmaan tarkoituksellista, että istuimme rennosti ja niin, että kello jäi minun selkäni taakse. Päästyämme alkuun, keskustelimme kuin vanhat ystävykset ja haastatteluun varattu tunti kului hetkessä - mihin aika oikein katosi. Mitenkähän tässä käy? “Kiitos hakemuksestanne….” tunti, keskustelu, ovi Tänään ei nyt oikein irronnut, ajatus ei oikein kulkenut.. 

“Ehtisitkö vielä tänään?” kuului hiljainen ääni puhelimessa. En oikeastaan ehtisi, olisi niin paljon tekemistä. Mutta sitten kurkkuun nousi pala. Se voisi olla viimeinen pyyntö. “Ehdin. Lähden seuraavalla junalla” Junassa oli aikaa ajatella. Mikä perillä odottaisi? Vanha kotikaupunki ei ole paljonkaan muuttunut. Rautatieasema vähän, mutta sekin on jo tullut tutuksi. Omilta kulmilta päiväkoti on purettu. Jäljellä on vain maahan makaamaan jäänyt portin orava. Se näytti niin surkealta, että teki  mieli ottaa se mukaan. Mummi on laihtunut, on enää varjo entisestä. Kumpikin nielaisee ja pyyhkii silmiään. Halaan lujasti, kuin lapsena. Olen onnellinen, että tulin. Tänään. Ennen kuin mummi lähtee lentoon kohti kotia… halata, pyyntö, lento