Muisti - Krapu 38/2024
Muisti
Siunauskappelin aulassa katsoin puolisoani silmiin ja kysyin
- Kuka tuo nainen oli?
- Etkö tuntenut?
- En.
- Jorin äiti, etkö muista?
Muistin. Nyt. Muistin monet syntymäpäivät, uudenvuodenjuhlat,
kesäjuhlat yhdessä. Nolotti, vaikka olinkin selvinnyt hyvin.
Olin muka tuntenut, vaikkei ollut aavistustakaan kenen kanssa
puhuin.
Lähikaupassa katson puolisoani.
- Kuka tuo nainen oli?
- Etkö muista?
- En. Tutun näköinen kyllä.
- En muista nimeä, joku Mökö tai joku, pelasitte yhdessä Mölkkyä.
- Ai niin joo. Se on mun kaima oikeesti.
Tänään ymmärrän paremmin mummoani, joka hoitokodissa vieraillessamme
katseli puolisoani ja poikaani epäillen ja kysyi “Miksi nuo miehet nauraa
minulle” - eikä tuntenut minuakaan. Oli vain iloinen vieraista.
Kunpa muistaisin.
Viikon 38 krapu, otsikko: MUISTI
Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa. Laita linkki sinne kommentteihin kun krapusi on valmis
Tuttua itsellenikin, varsinkin nimien muistaminen. Mutta unohtuu kyllä ihminenkin jos harvoin tapaan ja tapaamisesta on vierähtänyt aikaa. Ihan vähän aikaa sitten käännyin kysymään nuorelta naiselta, joka tervehti minua että mistä me tunnemme toisemme. Nolotti vähän, mutta aika monta vuotta sitten oltiin viimeksi tavattu jossakin ravintolassa jossa hän työskenteli.
VastaaPoistaTotta - harvoin tavatessa nimet unohtuu.
PoistaNämä kaikki kolme tarinaa ovat tosia ja omakohtaisia; mummon tarina tosin ensimmäinen. Se oli viimeinen kerta kun kävin häntä katsomassa, hänen dementiansa oli jo niin "paha", että hän ei tosiaan tuntenut meitä lainkaan ja aikani mietittyäni tulin siihen tulokseen, että vierailuista ei oikeasti ole meille kenellekään iloa: mummo on monta päivää ahdistunut vieraista ihmisistä kuin myös me. Tuntuu varmasti kovalta ja julmalta, mutta ajattelin, että se on kaikille helpompaa: me muistamme mummon sellaisena kuin hän oli ennen dementian pahentumista eikä mummoa ahdistu vieraista ihmisistä.
Omat kokemukset ovat ajalta jolloin olin sairastanut epilepsiaan, siis ystäväni Riesa, ollut kolme viikkoa sairaalassa, ja menettänyt muistini. Osa muistista palaili pikkuhiljaa, mutta kokonaan on kadonnut elämästäni n. 4-5 vuotta. Lääkäreiden mukaan se ei koskaan palaakaan.
Kiitos, kun selvensit tarinaasi. Mummostasi sanoisin, että jos hän ahdistui vieraista ihmisistä, jollaisena piti jo sinuakin, niin oletettavasti olisin itsekin toiminut samoin kuin sinä. Dementiaa on niin monenlaista.
Poista💗
PoistaOlikohan tässä takana muutakin kuin tuo "en muista", vähän epäilyttää.
VastaaPoistaAilaKaarinalle tuossa jo kerroinkin mistä oli tarinassa kyse. Eli kyseessä on tositarina, kolme eri tapausta.
PoistaMuistin menettäminen on varmasti aina kamalaa - kun kyse on sairaudesta; eri dementian muodoista, muistin menettäminem tapahtunee pikkuhiljaa, näin oletan. Mutta ei se varmasti ole sen helpompaa.
Mutta tuo, kun muistista ja muistoista katosi kolmessa viikossa 4-5 vuotta ja kuitenkin jonkinlainen ymmärrys jäi, se oli melkoinen koettelemus. Valokuvia, valokuvia ja valokuvia - ihmiset oli tuttuja, mutta kaikki se mitä kuvissa tapahtui. Ihan kuin kuvat olisi haettu naapurista tai kirpputorilta.
Mutta huumoriakin tästä löytyi: serkkuni kävi sairaalassa katsomassa minua ja tuli puhetta milloin hän on käynyt meillä. Hän pohti, ettei muista yhtään, millainen koti meillä on. Mietin hetken ja totesin "Älä välitä, en minäkään" 😄 Pienen mietinnän jälkeen koti alkoi kyllä hahmottua.
Elämänmakuinen tositarina, kosketti ihan sydämeen saakka.<3 Sanoisin että minulla on aika hyvä kasvomuisti ja nimikin tulee useimmiten ainakin pienen muistelun jälkeen. Mutta tuo dementoitunut vanha ihminen...en voi muistella, sattuu liikaa.
VastaaPoistaKiitos sini 💖
PoistaMinullakin oli ennen sekä hyvä kasvo- että nimimuisti, lisäksi toimin lankapuhelinaikaan meidän perheen puhelinmuistiona.
Mummon tarina on kieltämättä surullinen, olen usein miettinyt teinkö oikein vai väärin, kun lakkasin käymästä. Mummon kannalta varmaan oikein, oma omatuntoni kolkutti pitkään ennen kuin sain puhuttua sille järkeä. Vaikeita asioita nämä - eikä kukaan osaa sanoa, teetkö oikein vai väärin.
Koskettava krapu. Ihan omalla kohdallanikin, kunpa muistaisin. Välttääkseni kiusallisia tilanteita, jos en muista keskustelukumppania, niin kysyn, kenen kanssa juttelen. Kyllä muistini on monessa suhteessa heikentynyt. Hukkaan sanoja ja koetan korvata ne kiertämällä. Iltahuvinani ratkon sudokuita, jos aivot edes hiukan saisivat jumppaa.
VastaaPoistaKiitos aimarii 💗 Nyt kun olen jotenkin, 12 vuoden jälkeen, päässyt tämän epilepsian kanssa sinuiksi, rohkenen jo sanoa "anteeksi nyt en kyllä muista kuka olet" tms., mutta ennen en kehdannut. Tai sitten tämä vuosien lisääntyminenkin auttaa.
PoistaSanoja katoa minultakin, joskus kysyn Mursulta ja joskus korvaan jollain muulla. Ristikot ja sudokut ovat hyvää aivojumppaa, se on totta.
Muisti on osa identiteettiä ja kun muisti heikkenee tai katoaa kokonaan, niin ihminen on todella hukassa.
VastaaPoistaKoskettavia kohtaamisia kravussasi.
Kiitos Susu 💗
PoistaOlet oikeassa; muisti, ja sen myötä myös muistot ovat osa identiteettiä, ja kun ne menettää, pikkuhiljaa tai äkkirysäyksellä, ihminen muuttuu.
Ilman muistia ihminen on aika tyhjä.
VastaaPoistaEhkä on turhaa viisastelua, jos sanon, että jos muistaa, mitä on unohtanut, voi kuvitella unohtamastaan version, joka on parempi. Mutta jos ei muista mitä on unohtanut, siihen ei ole tarvetta. Tärkeätä joka tapauksessa, että olet nyt sinut itsesi kanssa.
VastaaPoistaEt ole välttämättä ihan väärässä, pasanen 🤗
PoistaAikaa se vei, oppia elämään ilman noita muistoja jotka katosivat täysin.
Joskus on myös pientä vääntöä Mursun kanssa muistakin asioista, lähimuistikin saattaa välillä pätkiä, mutta niistäkin selvitään. Tiedä sitten kumman muisti se loppujen lopuksi pätkii 😉
Tuttuja juttuja nämä muistipuutteet. Herra Alzheimer on tullut noutamaan useammankin sukulaiseni, mm. äitini. Itselläkin nimimuisti pätkii, mikä lienee aika tavallista. Toivottavasti voit nyt hyvin!
VastaaPoistaJa äskeisen kirjoitti Oriolus.
PoistaKiitos Oriolus 💗
PoistaKuten pasanen kirjoitti; jos ei muista mitä on unohtanut, siihen ei ole tarvetta - siltä osin voin siis hyvin.
Alzheimeria pelkään, se on ehkä itsellä joskus vielä edessä, vaikka toisaalta ajattelen, että enhän minä kai siitä sitten mitään tiedä enkä ymmärrä? Läheisille se on raskaampaa.
En vain haluaisi olla taakaksi kenellekään, vaikka itse en ajattele, että kukaan minun apuani tarvitseva olisi taakkana minulle. Kuulostaa varmaan ristiriitaiselta.